Blogi on jälleen uinunut tutkimuskiireiden tähden, eli on aika kokoavalle päivitykselle: mitä on tapahtunut sitten syksyn 2021, jolloin hyödynsimme kollegani Pauline Greenhillin kanssa blogini tarjoamaa alustaa “Storytelling for Justice” -hanketta varten toteuttamiemme, Burden of Truth -televisiosarjan tekijöiden haastatteluiden julkaisuun?
* * *
Olen työskennellyt vihapuheen ja vastapuheen teemojen parissa Koneen säätiön rahoittamassa “Aktivismi taiteen ja tieteenteon välineenä” -hankkeessa (2021-24) ja Suomen Akatemian rahoittamassa “Everyday Affective Practises” -konsortiossa (2021-25), sekä toiminut tutkijana Valtioneuvoston kanslian rahoittamassa Verkkoviha-raportissa, joka julkaistiin kesällä 2022.
Näistä ensiksi mainittu, vastapuhetta käsittelevä hanke on omalta osaltani loppusuoralla, ja se on poikinut jo muutamia blogitekstejä, Tampereen Rajatila-galleriassa toteutetun prosessinäyttelyn sekä kirjoitus- ja toimitusprosessien eri vaiheissa olevia vertaisarvioituja julkaisuja. Olen hankkeessa keskittynyt erityisesti vastapuheen käsitehistorian kriittiseen tarkasteluun intersektionaalisen feministisestä näkökulmasta sekä suomalaisten kehopositiivisuusaktivistien hyödyntämien vastapuheen keinojen tarkasteluun. Nämä kysymykset yhdistyvät ensi viikolla Media & Viestintä -journaalissa julkaistavassa artikkelissamme “Kehopositiivisuusaktivistien strategioita vihapuhetta vastaan: Huolenpitoa ja vastaanpuhumista suomalaisessa Instagramissa,” jossa olemme hankekollegani Susi Mikael Nousiaisen kanssa tarkastelleet Instagramissa toimivien kehopositiivisuus-, läski- ja vammaisaktivistien toimintaa vihapuhetta vastaan erityisesti bell hooksin talking back -käsitettä hyödyntäen. Päivitän julkaisun linkin “julkaisut” sivulle pian sen ilmestyttyä. Lisäksi toteutamme Nousiaisen ja toisen hankekollegan Jenna Jauhiaisen kanssa hankkeeseen limittyvän, tutkimuksen ja taiteen rajapinnoilla liikkuvan näyttelyn Berliiniläisessä Galerie Pleikussa 16.4-5.5.2024 — minä etänä tanssillista liikettä ja biovaltatutkimusta hyödyntävän esseen ja videoteoksen välityksellä.
Vihapuhetta tukevia affektiivisiin käytänteisiin ja alustatalouden affordansseihin keskittyvän HAFFECT-konsortion teemojen tarkasteluun on paras varata oma päivityksensä myöhemmältä ajalta. Nostan kuitenkin aiheeseen liittyvänä toimintana esiin “Affective Communities” -kesäkoulun, jonka toteutimme elokuussa 2022 Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin oppiaineen ja Kulttuurintutkimuksen seuran kanssa. Olemme toimittaneet kollegoideni Tuija Saresman ja Johanna Turusen kanssa artikkelikokoelmaa kesäkoulun teemoihin liittyen.
* * *
Sain vuonna 2022 Jyväskylän yliopistolta vuoden mittaisen henkilökohtaisen rahoituksen “Taboo and Stigmatized Emotions around Planetary Death” post doc-hankkeeseeni, jossa tarkastelin ympäristökriisiin liittyviin kuolemien tabuluonteisuutta ja affektiivisia ulottuvuuksia. Pyrin käsitteellistämään ilmiötä kehittämäni planetaarisen kuoleman käsitteen avulla, ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Riku Löfin kanssa tarkastelin erityisesti ympäristöliike Elokapinan aktivistien herättämiä reaktioita. Kummastakin kokonaisuudesta on tulossa oheen linkitettyjen populaaritekstien lisäksi myös vertaisarvioidut tieteelliset julkaisut, ja hankkeelle on tarkoitus hakea myös lisää rahoitusta sopivan hetken salliessa.
Critical Arts -journaalissa julkaistussa yhteisartikkelissamme Uncomfortable Knowledges and Transformative Learning: Reimagining the Museum in the Art of Gustafsson&Haapoja tarkastelimme kollegoideni Johanna Turusen ja Aino-Kaisa Koistisen kanssa puolestaan Gustafsson&Haapoja-taitelijaduon Museum of Becoming-näyttelyn— ja taiteen laajemminkin — mahdollisuuksia ylittää epämukavaan aiheisiin ja tietoon liittyviä kognitiivisia ja affektiivisia esteitä ja saattaa käyntiin transformatiivisen oppimisen prosesseja. Valtavan iso kiitos Laura Gustafssonille ja Terike Haapojalle artikkelia varten toteuttamastamme haastattelusta ja taiteestanne laajemminkin! Julkaisu liittyy myös Koneen säätiön rahoitusta saaneeseen Epämukava Museo– hankkeeseemme (2023-2027), johon hyppään tutkijana mukaan loppukesästä 2025.
Taboo and Stigmatized Emotions around Planetary Death -hankkeeseeni liittyvät myös Kulttuurintutkimuksen päiville 2023 yhteistyössä kuolemantutkija Maija Buttersin kanssa järjestämämme työryhmä “Odottamaton suru, yllättävä ilo: tunteita kuoleman aikakaudella” sekä hääräämiseni mukana Climate and Death -tapahtumien järjestelytoimikunnassa. Ensimmäinen Climate and Death -tapahtuma järjestettiin paneelina Sustainability Science Days-päivillä Helsingissä toukokuussa 2023, ja toinen järjestetään kokopäivän kestävänä seminaarina 8.4.2024 Helsingissä Climate Security -festivaalien yhteydessä. Ilmoittautuminen huhtikuun seminaariin on auki.
Post doc -hankkeeseeni liittyy myös Sukupuolentutkimus-Genusforskning -journaalissa vuoden lopulla julkaistava kuolemateemanumero. Aloitin journaalin päätoimittajana vuoden alussa tutkijatohtoreiden Sanna Karhu ja Varpu Alasuutari kanssa, ja “feministiset, monilajiset ja ekologiset näkökulmat kuolemaan, tappamiseen ja suremiseen” avautuivat kaikkien kolmen tutkimusprofiileita yhdistävänä linkkinä.
* * *
Myös Winnipegin yliopistolla 2020-21 tapahtuneen “Storytelling for Justice” -hankkeen hännät ovat tulleet viimeistellyiksi. Erityisesti ekologisen ja monilajisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin representaatioiden tasolla keskittynyt “’Something’s not right in Silverhöjd’: Nordic Supernatural and Environmental and Species Justice in Jordskott” -artikkelimme julkaistiin Folklore-journaalissa. Mediatuotannon tasolla liikkuvaan, ja erityisesti alkuperäiskansojen esittämisen kysymyksiin sekä kanadalaisissa että pohjoismaisissa televisiotuotannoissa keskittyvä “Inviting people into our experience in a powerful way:” Indigenous Representation in Television Series Burden of Truth and Midnattssol” julkaistaan puolestaan Narrative Cultures-journaalin numerossa 2/2024. Kummatkin artikkelit on kirjoitettu yhteistyössä superprofessori Pauline Greenhillin kanssa.
Lisäksi “Storytelling for Justice” -hankkeen tuloksiksi voitaneen laskea itsemurharepresentaatioiden tutkimuksen saralla feminiinisyyksien tarkastelusta maskuliinisuuksien puolelle kurottautunut artikkelini “Disabled Bodies, Hurting Emotions: Suicide and Toxic Masculinity in The Fall (2006)”. Artikkelissa tarkastelen etenkin toksiseen maskuliinisuukseen kuuluvan tunteiden tukahduttamisen ja toimintakyvyn korostamisen sidettä itsemurhaan ja tämänkaltaisten vahingollisten kulttuuristen narratiivien vaikutusta — mutta myös niiden toisintoistamisen mahdollisuuksia. Artikkeli julkaistaan kesällä 2024 ilmestyvässä, Pauline Greenhillin ja Jennifer Ormen toimittamassa Just Wonder: Shifting Perspectives in Tradition -kokoelmassa.
* * *
Edellä mainittujen lisäksi, pitkäaikainen projektimme Max Ryynäsen ja Susanne Ylösen kanssa humanistisen inhontutkimuksen parissa kulminoitui Routledgen julkaisemaan, toimittamaamme artikkelikokoelmaan Cultural Approaches to Disgust and the Visceral, joka on kokonaisuudessaan saatavissa avoimena verkkoversiona. Kokoelman yhteydessä julkaistiin myös pari vuotta pyörittelemäni, hyönteissyöntiä tarkastelleen sivuprojektin tuotos “The Yuck Factor: Reiterating Insect-Eating (and Otherness) Through Disgust.” Artikkelissa tarkastelin hyönteissyöntibuumia kehystäneiden uutisjuttujen kuvituskuvia inhon näkökulmasta, ja pohdin erityisesti inhon sosiokulttuurisia differentiaatioita “meidän” ja “heidän” välille tuottavaa vaikutusta.
Myös itsemurhan representaatioiden tutkimus jatkuu vaivihkaa edelleen. Erityisnostona aiheesta: toteutimme upean räppitohtori Elina Westisen kanssa monta vuotta mielessä pyörineen idean tarkastella sitä, miten itsemurhasta keskustellaan suomiräpin keinoin -suomiräpin lyriikoissa kun tabuluonteinen omaehtoinen kuolema tuntuu esiintyvän huomattavan tiuhaan. Artikkelimme “‘Antakaa mun mennä, itse perkeleeni kesytän’ –Omaehtoinen kuolema suomalaisessa rap-musiikissa” julkaistaan pian Kulttuurintutkimuksen numerossa 2/2024.
Allekirjoittaneen, eli FM Heidi Kososen taidehistorian väitöskirjan “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death” tarkastustilaisuus pidetään perjantaina 2.10.2020 alkaen klo 12.00. Vastaväittäjänä toimii yliopistonlehtori, FT Leena-Maija Rossi (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori emerita Annika Waenerberg (Jyväskylän yliopisto). Väitöstilaisuuden kieli on suomi.
MA Heidi Kosonen defends her doctoral dissertation in Art History “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death”. Opponent is senior lecturer, FT Leena-Maija Rossi (University of Helsinki) and custos is professor emerita Annika Waenerberg (University of Jyväskylä).
The English-language dissertation has been published online in the University of Jyväskylä publication series and can be accessed through this link: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8313-0
It’s a busy fall! I’ll be defending my doctoral dissertation of Art History (visual studies) in two weeks, October 2. I’m honored by having Ph.D., Docent, Senior Lecturer and the pioneer in Finnish visual studies Leena-Maija Rossi act as my opponent in the defence.
There will be a Finnish-language press release coming out next week. At the same time my English-language dissertation, “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death”, will be published online in the University of Jyväskylä publishing series.
Another exciting thing that will be published next week is the first blog post to Jytte’s new blog series edited by myself and Melissa Plath from Researchers and Teachers of Jyväskylä.
In the blog series, invited writers representing the University of Jyväskylä community comment and reflect on the academic effects of the COVID-19 pandemic from both critical and reparative perspectives. The texts are published in Jyttes’s blog biweekly, starting September 25 with Panu Moilanen‘s text dealing with virtual teaching.
Hei, tervetuloa Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen TAIA121: Taiteentutkimuksen näkökulmia ja menetelmiä -kurssin “luennolleni”, joka onkin tänä vuonna kirjoitus tutkimusblogiini. Tämän tekstin tarkoitus on tehdä tästä viime vuodelta kierrätetystä prezistä astetta selvemmän hahmottaa, vaikka en voikaan tänä pandemiakeväänä 2020 olla puhuvana päänä läsnä tutkimussaleissa. Suosittelenkin, että luet ensin tämän kirjoituksen, ja sitten etenet selaamaan ylle linkitettyä preziä (ja, mikäli olet kiinnostunut lähestymistavoistani, tätä tutkimusblogiani tietty muutenkin)!
Olen yleensä puhunut kurssin luennollani tutkimuksestani ja väitöskirjastani melko yleisluontoisesti ja keskittynyt “taiteentutkimuksen näkökulmiin” metodologisen ilotulituksen sijaan. Olen taidehistorian väitöskirjatutkija, joka on tehnyt väitöskirjaansa erityisesti visuaaliseen kulttuurin tutkimukseen ja kulttuurisiin tabuihin liittyen. Tutkimuksen edetessä väitöskirjani on tarkentunut erityisesti itsemurhan elokuvarepresentaatioihin, joiden suhdetta itsemurhan tabuasemaan ja biovallaksi kutsuttuun hallinnan mekanismiin tarkastelen. Avaan näitä käsitteitä hieman myöhemmi tekstissäni.
Sain jatko-opinto-oikeuden syksyllä 2011, ja jätin väitöskirjani esitarkastukseen nyt maaliskuussa 2020. Väitöskirjaprosessini on ollut melko monivivahteinen, ja sen sivuun on mahtunut paljon muutakin tutkimustyötä konferenssityöpajoista, yhteisartikkeleista ja -tutkimushankkeista ammattiliiketoimintaan, populaareihin kirjoitustöihin ja tutkimusverkoston perustamiseen.
Kun pohdimme vallitsevaa rahoitusmallia, joka rohkaisee väitöskirjatutkijoita väittelemään neljässä vuodessa, olen liki kymmenen vuoden väitöskirjani ja sen sivuprojektien kanssa karmaisevan huono esimerkki kaikille jatko-opinnoista haaveileville. Toisaalta, rönsyilevine polkuineni voin olla varsin kelvollinen esimerkki visuaalisen kulttuurin tutkimuksen avaamista tutkimusmahdollisuuksista.
Tässä tekstissä käyn läpi visuaalisen kulttuurin tutkimusta ja oman väitöskirjatutkimukseni suhteutumista siihen. Havainnollistan alan käytännön tutkimusmahdollisuuksia myös muutaman tapausesimerkin avulla.
Visuaalisen kulttuurin tutkimus
Aloitan “luentoni” visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta, johon yllä kuvasin suuntautuneeni. Nykykulttuuri on kuvallisuuden läpäisemä, kuten esimerkiksi emojien merkitys, monien internet-meemien suosio ja visuaalisuudelle perustuvien teknologioiden (Instagram, Snapchat, Tiktok) paljous osoittavat. Visuaalinen kulttuuri on typistettynä sellaista kulttuuria — taidetta, populaarikulttuuria ja uusmediaa — joka on näköaistin läpäisemää mutta joka toki voi sisältää myös muita kuin näköaistiin vetoavia aistiulottuvuuksia ja kerronnan ja vaikuttamisen muotoja.
Prezini diassa visuaalisen kulttuurin monimuotoisuudesta ja merkityksestä puhuu puolestaan esimerkiksi monien tuntema “Hitler reagoi” -meemi, jonka kuvamateriaali perustuu saksalaiseen Perikato -elokuvaan (2004) ja joka on tarjonnut keinon kommentoida monia ajankohtaisia ilmiöitä, oli kyseessä sitten Star Wars -heeros Han Solon kuolema tai Uudenmaan eristäminen. Internet-meemissä sama voimakkaan tunnelatautunut videoklippi suurine eleineen toistuu, mutta tekstitykset vaihtuvat kommentoitavasta ilmiöstä riippuen.
Sen lisäksi, että meemi tarjoaa tämänlaisen välineen hetkellisiin ilmiöihin reagoimiselle, meemissä tiivistyy väkisinkin monia pysyviä yhteiskunnallisia rakenteita ja tapakäytänteitä; itseäni sen audio-visuaalisessa aineksessa kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, jolla se heijastelee suhteitamme tunteisiin ja niiden ilmaisuun sekä sukupuolittaa näitä. ”Hitler reagoi” -meemi myös herättää tunteita: joistakin se on nerokas, toisista mauton, ja siksi kiinnostava esimerkki visuaalisen kulttuurin asemasta nykykulttuurissa.
Visuaalista kulttuuria tutkitaan varsin monilta eri tieteenaloilta ja erilaisista teoreettisista perinteistä käsin. Itse taiteentutkimuksesta käsin omaksumani lähestymistavan juuret ovat yhtäältä 1980-luvun “uudessa taidehistoriassa”. Tämä radikaali uusi taidehistoria oli Marxilaista, feminististä ja kiinnostunut taiteen ja vallan välisestä suhteesta: läntisen taiteen historiaa tarkastellessa on hankala olla näkemättä niitä luokka- ja sukupuoliasetelmia, joissa taidekentän jako toimijoihin ja katseen kohteisiin on muovautunut. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille luettavaksi kahta klassikkotekstiä: Linda Nochlinin esseetä ”Why Have There Been No Great Women Artists?” (1971) ja John Bergerin BBC:n dokumenttisarjaan perustunutta kirjaa Ways of Seeing (1972). Uuden taidehistorian feministiset ja Marxilaiset taustat huomioiden ei ole ihme, että sukupuolen ja luokan kaltaiset kysymykset olleet läsnä myös monissa visuaalisen kulttuurin tutkimusasetelmissa.
Visuaalisen kulttuurin tutkimus on muovautunut tämän taidehistorian uuden paradigman lisäksi erityisesti kulttuurintutkimuksessa, joka syntyi 1960-luvulla Birminghamissa sosiologien Richard Hoggart ja Stuart Hall vaikutuksesta. Kulttuurintutkimus poikkesi lähtökohdistaan ottamalla tarkastelun kohteiksi alhaisiksi ja populaareiksi miellettyjä kulttuurin muotoja, kuten televisiota ja mainoksia, ja kiinnostumalla myös näitä kulttuurin muotoja kuluttavista yleisöistä aktiivisina ja yksilöllisinä toimijoina. Näiden aikaansa heijastelevien kulttuurin muotojen ohella kulttuurintutkimus oli erityisen kiinnostunut kulttuurin ja yhteiskunnan välisestä suhteesta: yhteiskunnallisten valta-asetelmien heijastumisesta kulttuurisiin “teksteihin” ja näiden tekstien edelleen yhteiskunnallista todellisuutta (valtarakenteineen) tuottavasta ja uusintavasta voimasta.
Suhteessa kulttuurintutkimukseen, josta visuaalisen kulttuurin tutkimus kehittyi ja jonka kanssa se jakoi samat intressit, alan erityisyys syntyi eritoten keskittymisessä visuaalisuuteen. Visuaalisen kulttuurin tutkimus pyrki haastamaan kulttuurintutkimuksen tekstikeskeisyyttä ja nostamaan esiin sekä näköaistin että kuvallisen viestinnän erityislaatuja ja näiden roolia todellisuuden tuottamisessa ja sen valta-asetelmien uusintamisessa.
Vaikka visuaalista kulttuuria lähestyttäisiin taiteentutkimuksesta käsin, kuten minä itse, ei tarkastella siis pelkästään institutionaalista kuvataidetta, vaan monia muitakin populaareja tai marginaalisia nykykulttuurin ilmiöitä. Suomessa visuaalisen kulttuurin tutkimusta ovat edistäneet muun muassa Leena-Maija Rossi, jonka pioneerityö liittyy sukupuolen esittämiseen mainoskuvastossa. Seuraavan sukupolven tutkijoista Annamari Vänskä on keskittynyt sukupuolen, lapsuuden ja muodin tutkimukseen, kun taas Harri Kalha taas on varsinainen visuaalisen kulttuurin tutkimuksen moniottelija artikkeleissaan ja teoksissaan, joissa on keskustellut muun muassa Marilyn Monroesta, Belle Epoquen postikorteista ja Tom of Finlandista erityisesti sukupuolen ja seksuaalisuuden näkökulmista. Itse olen omista vaihtuvista vinkkeleistäni tarkastellut kuvataiteen ja elokuvan lisäksi muun muassa Game of Thrones -hahmo Hodorin kuolemaan reagoineita meemejä, YouTuben DIY-lima-videoita ja kuvituskuviin ja taiteeseen liiittyviä skandaaleja.
Kuten mainittua, monitieteistä visuaalisen kulttuurin tutkimusta on kuitenkin varsin monenlaista ja kenttää voi myös tutkia monilla eri tavoilla. Alaa ei määritelläkään omaksi oppiaineekseen, vaan pikemminkin tietynlaiseksi sateenvarjoksi, jonka alle mahtuu monenlaisista tutkimusperinteistä ammentavia tutkimuksia. Omaa fokustani visuaalisen kulttuurin tutkimuksen saralla ohjaa nimenomaan kiinnostus sen pitelemään valtaan suhteessa tietynlaisiin valtarakenteisiin, joista jatkan seuraavassa kappaleessa.
Visuaalinen kulttuuri ja valta
Kun puhutaan visuaalisesta kulttuurista ja vallasta, lähdetään monesti liikkeelle sosiokulttuurisen rakentumisen paradigmasta: käsityksestä siitä, että kulttuuri eri muodoissaan osallistuu sosiaalisen todellisuuden tuottamiseen. Toisin sanoen, sosiokulttuurisen rakentumisen paradigman myötä todellisuus mielletään joksikin sellaiseksi, joka ei pelkästään heijastu kulttuurin eri osa-alueille vaan joksikin, joka tulee rakennetuksi, uusinnetuksi ja neuvotelluksi kulttuurin välityksellä. Myös visuaalinen kulttuuri osallistuu todellisuuden tuottamiseen yhtenä osana muita kulttuurin muotoja kuvataiteen, populaarikulttuurin, kaupallisten mainosten, internet-meemien ja näitä käsittelevien keskustelujen, kiistojen ja kohujen välityksellä.
Kulttuurintutkimuksen suhdetta valtaan ohjaa yhtäältä sille ominainen Gramscilainen ajatus “kulttuurisesta hegemoniasta”. Toisaalta sitä ohjaa käsitys toiston todellisuutta tuottavasta voimasta. Koetaan, että kun tietynlaiset representaatiot ja diskurssit, ilmiöiden tietynlaiset esitykset ja näiden ilmiöiden esittämistä ja niistä keskustelua ohjaavat sosiaaliset käytänteet, toistuvat, ne vaivihkaa muovaavat käsitystämme siitä, mikä on normaalia, sallittua, hyvää tai luonnollista. Tiettyjen representaatioiden ja diskurssien toistumiseen vaikuttavat taas erilaisten ihmisten epätasa-arvoiset mahdollisuudet osallistua kulttuurin tuottamiseen, jolloin yhteiskunnallisten valtarakenteiden vaikutus korostuu.
Esitysten ja sosiaalisten käytänteiden toistaminen vaikuttaa paitsi ihmisten käsityksiin todellisuuden luonteesta, myös ihmisten käytökseen, kuten esimerkiksi omaan ymmärrykseeni aiheesta vaikuttanut sukupuolentutkija Judith Butler hahmottelee performatiivisuuden käsitteen välityksellä. Tämä käsite pyrkii tavoittamaan sen tavan, miten kielellä, teksteillä ja kuvakulttuurilla on valta tuottaa niitä nimenomaisia ilmiöitä, joita ne esittävät, jopa siinä määrin, jossa ihmisyksilöt omaksuvat määritellylle sukupuolelleen sallittuja käyttäytymisen tapoja ja kehollisia eleitä tai alkavat muistuttaa lääketieteellisissä prosesseissa omaksumiaan psykiatrisia diagnooseja. Teoksessaan Bodies That Matter (1993: 2) Butler tiivistääkin performatiivisuuden: “[a]s that reiterative power of discourse to produce the phenomena that it regulates and constrains.”
Keskeistä kulttuurin yksilöllisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelussa on kuitenkin näiden prosessien kompleksin luonteen ymmärtäminen. Toisin sanoen, kulttuurin vaikutusta sekä mentaaliseen että materiaaliseen maailmaan ei käsitetä tietyn “injektioneulamallisen” teorian lävitse, jossa merkitykset ja vaikutteet sanellaan kulttuurin koneistoista kulttuuria kuluttaville yleisöille tai valtaapitäviltä ihmisryhmiltä alaspäin. Pikemminkin ajatellaan, että kulttuuriin liittyen käydään erilaisia merkityskamppailuja, joissa merkitykset muodostuvat myös vastaanoton prosesseissa, joiden luonne vaihtelee yleisöistä riippuen.
Feministisen tutkimuksen tutuksi tekemä intersektionaalisuuden käsite lienee tähän yhteyteen sopiva, sillä se näkee yksilöiden paikoittumisen erilaisiin ihmisryhmiin (luokkaan, sukupolveen, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, uskontoon, harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden kautta kehittyviin alakulttuureihin jne. liittyen), joiden intersektioissa eli risteymissä yksilön tapa tulkita ja vastaanottaa kulttuuria muovautuu. Tällöin yhteiskunnalliset valtarakenteet ovat läsnä yksilöiden tavassa vaikuttua kulttuurista tavalla, joka ei kiistä jokaisen yksilön ainutlaatuista, esimerkiksi yksilöhistoriaan ja temperamenttiin sidottua tapaa kokea ja nähdä maailmaa.
Koska mahdollisuuteni keskustella aiheesta tämän blogikirjoituksen puitteissa ovat kovin rajalliset ja sidotut omaa tutkimustani ohjanneisiin mielenkiintoni kohteisiin, suosittelen aiheesta kiinnostuneita perehtymään esimerkiksi Stuart Hallin, Jessica Evansin ja Sean Nixonin toimittamaan Representation -teokseen (1997), joka on kulttuurintutkimuksen perusteoksia. Toisaalta Richard Howells ja Joaquim Negreiron teos Visual Culture (2012), käy kattavasti läpi erityisesti visuaalisen kulttuurin suhdetta valtaan kappaleissaan “Ideology” ja ”Semiotics”.
Kun tutkimusaihe löytää tutkijan
Oma väitöskirjani käsittelee edellisessä käsiteltyjä kysymyksiä elokuvassa, joka on yksi visuaalisen kulttuurin kattamista medioista, ja itsemurhan osalta, joka on yksi yhteiskunnallisesti säännellyimmistä kuolemantavoista. Tulen lisäksi vallan jatkumoon erityisesti tabun käsitteen kautta, joka mielletään sitä käsittelevissä teorioissa omanlaisekseen valtasysteemiksi. Kaiken taustalla on etnologiatieteiden ja taidehistorian väliiin paikoittuva tutkimushistoriani Jyväskylän yliopistolla sekä Canterburyn University of Kentissä, sekä pitkäikäinen kiinnostukseni itsemurhan kuvallisen representoimisen (eli esittämisen) kysymyksiin.
Ennen jatko-opintojani olin tehnyt jo kaksi opinnäytetyötä itsemurhan taiteellisista kuvaamisen tavoista. Etnologiatieteiden kandidaatintutkielmassani tein ikonologisen analyysin Kalervo Palsan teoksesta Kullervo (1983), joka on itsemurha-ajatusten kanssa julkisesti kamppailleen ja vasta kuolemansa jälkeen tunnustetun taiteilijan graafinen tulkinta Kalevalan itsemurhaan päätyneestä sankarista. Taidehistorian pro gradu -työssäni tarkastelin puolestaan läntistä taiteenhistoriaa, joka pitää sisällään varsin monenlaisia itsemurhan representaatioita, ja pyrin ymmärtämään itsemurhan rooleja taiteessa typologisen lähestymistavan avulla. Kiinnostukseni itsemurhan ja tabun välistä suhdetta tarkasteleva väitöskirjaa kohtaan syntyi tätä pro gradu -työtäni tehdessäni. Aineistojeni paljoutta ja niiden laadullisia seikkoja ihmetellessäni löysin itsemurhan tabuluonteisuuteen liittyvän ristiriidan, josta kehitin itselleni tutkimusongelman.
Kuvaan sen tiivistetysti tässä. Vaiettuna ja stigmatisoituna kuolemana itsemurha mielletään ja toistuvasti myös nimetään tabuksi. Toisaalta, kun perehtyy tämän luonnottomaksi ja pahaksi mielletyn kuoleman visuaalisen esittämisen kysymyksiin, saattaa huomata, että itsemurhan tabuus ei ulotu sen asemaan visuaalisessa kulttuurissa. Kuvataide mahdollistaa sellaisen kulttuurisen tabun taiteellisen ja terapeuttisen käsittelyn, jonka voimme ajatella olevan linjassa itsemurhan sosiaalisen tabuaseman kanssa, mutta myös monin eri tavoin asemoi tämän kuoleman sellaiseksi shokeeraavaksi välineeksi, jonka avulla voi joko kommentoida muita yhteiskunnallisia ongelmakohtia tai jakaa didaktisia opetuksia muun muassa seksuaalikasvatukseen liittyen. Toisin sanoen, tietynlaisen pahan ja väkivaltaisen kuoleman aseman sallimana itsemurha esiintyy taiteessa myös monissa sellaisissa yhteyksissä, joilla ei ole paljonkaan tekemistä itsemurhan itsensä tai sen realiteettien kanssa.
Sama toistuu myös viihteellisessä populaarikulttuurissa. Vuosittain julkaistaan noin 250 elokuvaa, joissa itsemurha eri tavoilla ja eri yhteyksissä esiintyy. Tällä representaatioiden ja funktioiden paljoudella ei myöskään ole vaikutusta itsemurhan hyväksyttyyn tabuasemaan. Esimerkiksi elokuvien Girl Interrupted (1999), Inception (2010) ja Dead Poets Society (1989) kaltaisissa korkean profiilin elokuvissa itsemurhaa käsitellään näkyvästi ja eri tavoin vailla vaikutusta siihen, käsitetäänkö itsemurha tabuksi vaiko ei.
Puhekieleen vakiintuneen suppean määritelmän myötä tabu mielletään kuitenkin useimmiten vaietuiksi puheenaiheiksi ja esityskiellon ja sensuurin kohteiksi, eli tietynlaisiksi ”tabuiksi aiheiksi”, jollainen itsemurha ei yllä kuvatuiltaan aspekteiltaan vaikuttaisi olevan. Sekä mediassa että monissa nykykulttuurissa teorioissa toistuviin diskurssehin onkin vakiintunut mantra “tabujen rikkomisesta” ja “viimeisistä tabuista”, jollaisena myös itsemurha on toisinaan määritelty, viimeksi esimerkiksi keväällä 2017, jolloin graafisen itsemurhakohtauksen sisältäneen 13 Reasons Why -sarjan aiheuttama kohu nimesi itsemurhan jälleen kerran viimeiseksi läntiseksi tabuksi.
Yksioikoinen mantra ei tietenkään ole ongelmaton. Esseessään ”The Myth of the Last Taboo” (2016) Gregory Woods kritisoikin sitä queer-tutkimuksesta käsin, josta on helppo havaita seksuaalimarginaaliin ja kaappiin sysätyn homoseksuaalisen yksilön kokemusten sekä median taburikosten ja negatiivisten stereotyyppien välinen kuilu.
Väitöskirjassani kiinnostuinkin paitsi itsemurhan populaarikulttuuriseen esittämiseen liittyvistä kysymyksistä, myös tabun käsitteestä. Esimerkiksi antropologien Franz Steiner, A.R. Radcliffe-Brown ja Valerio Valeri teorioissa tabu määritellään tietynlaisena yhteisöä ja sen vallitsevia arvoja suojelevana rakenteena, joka on sidoksissa yhteisössä vallitseviin luokittelujärjestelmiin, normeihin ja näitä uhkaaviin vaaroihin. Mary Douglas lisäksi tunnistaa tabun kytköksen yhteiskunnallisiin vaaroihin, tartunnan pelkoihin ja kulttuurisesti rakennettuihin käsityksiin liasta.
Toisaalta edellisissä kappaleissa kuvaamissani kulttuurintutkimuksen teorioissa tiedostetaan, että kulttuurin toisteisilla representaatioilla on ennennäkemätöntä valtaa ihmisyksilöihin ja yhteiskuntaan. Moniin kulttuurintutkimuksenkin teorioihin vaikuttanut historioitsija Michel Foucault puhuu The History of Sexuality -teoksensa ensimmäisessä volymissa (1976) jopa biovallasta, jonka normatiivisten — siis ihmisiin tiedon ja tilastojen pikemmin kuin kieltojen ja sensuurin kautta vaikuttavien — teknologioiden hän esittää modernina aikana korvanneen hallintavallan ihmisten seksuaalisuuden, kuoleman ja ruumiiden säätelyssä.
Sekä biovallan että tabun teoriat ovat keskeisessä roolissa väitöskirjatutkimuksessani, jossa tarkastelen luonnottoman kuoleman kategoriassa sitkeästi pidetyn itsemurhan elokuvarepresentaatioita. Tarkastelen 50 Angloamerikkalaista vuoden 1985 jälkeen tuotettua elokuvaa, ja pohdin, millaisia merkityksiä elokuvat rakentavat itsemurhasta, millaisiin normatiivisiin keskusteluihin ne osallistuvat ja millaisia kulttuuriseen luokittelujärjestelmään kytkeytyviä arvolatautuneita tulkintoja ne rakentavat itsemurhasta. Oletan, että nämä elokuvat osallistuvat itsemurhan kesyttämiseen ja sen tabuluonteen rakentamiseen pikemmin kuin sen tabuaseman rikkomiseen.
Voisi siis sanoa, että tutkimustani ohjaa selvä teoreettinen viitekehys. Toisaalta voitaisiin myös kertoa tutkimusaiheeni löytäneen minut pikemmin kuin minun sen, koska innostuin näistä itsemurhan esittämiseen liittyvistä kysymyksistä aiempaa opinnäytettä tehdessäni.
Tutkimusta väitöskirjan ohessa ja kaksi tapausesimerkkiä
Vaikka yllä kuvailtu tutkimusasetelma vaikuttaa kuin taikaiskun kautta syntyneeltä, se on rajautunut lopulliseen muotoonsa vasta tutkimusprosessin edetessä eikä siten ole sisältänyt mitään ilmiselvää graduvaiheessa löytämistäni polttavista kysymyksistä huolimatta. Kun puhutaan tutkimusasetelman rakentamisesta, tutkimuskysymykset ovat aina riippuvaisia tutkimusaineistoista ja tutkimusaineistojen ja -metodien valinta aina sidoksissa siihen millaisia tutkimuskysymyksiä aineistolle esitetään, ja omani ovat vaihtuneet.
Tietynlainen tutkimuksellinen haahuilu onkin sallinut minun tarkastella väitöskirjani sivussa monenlaisia itseäni kiinnostaneita ilmiöitä. Itsemurhaelokuvien lisäksi olen tehnyt tapausesimerkkejä elokuvista Unfriended, The Moth Diaries ja Vanilla Sky, ja tarkastellut muun muassa Miley Cyruksen Video Music Awards -esiintymiseen liittynyttä kohua kesällä 2013, Image -lehden “Moomin of Finland” -skandaalia keväällä 2017, Dana SchutzinOpen Casket -taideteoksen (2016) vastaanottoa kevään 2017 Whitney-biennaalissa, 13 Reasons Why -sarjaan liittynyttä kohua keväällä 2017, Game of Thrones -hahmo Hodorin kuolemaa seuranneita Hodor-ovikiilana -meemejä, lastenkulttuurisen DIY-liman YouTubevideoita, hyönteissyönnin mediaesityksiä ja suomalaisten poliittisten päättäjien kohtaamaa vihapuhetta osana laajempaa työryhmää.
Olen ohessa valinnut tarkempaan tarkasteluun sekä 13 Reasons Why -sarjan että Miley Cyrukseen liittyvän kohun. Aloitan 13 Reasons Why -sarjalla, joka on myös yksi väitöskirjaani sisällyttämistä tapausesimerkeistä.
13 Reasons Why -sarjaan liittynyt kohu 2017
13 Reasons Why -Netflix-sarjan ensimmäiseen kauteen liittynyt kohu oli kiinnostava esimerkki väitöskirjaani liittyen, sillä siihen tartuttiin sellaisesta tartunnan pelosta käsin, joka on monella tapaa mielenkiintoinen itsemurhan tabuluonteisuuteen liittyen. Käsittelenkin sarjaa yhdessä neljästä väitöskirjaani sisällytetyistä artikkeleista ja kahdessa aiemmassa blogitekstissäni: tässä ja tässä.
Kyseessä on teinitytön itsemurhaa käsittelevä Netflix-sarja, jonka kolmessatoista jaksossa tarkastellaan sitä tapahtumaketjua, joka johtaa nuoren itsemurhaan. Sarja perustuu Jay Asherin kirjaan vuodelta 2013, ja sarjan julkaisun yhteydessä keväällä 2017 molemmat näistä joutuivat sensuurivaatimusten kohteeksi, joiden myötä nuorille suunnatun sarjan ikärajoja muutettiin ja jopa sarjasta keskustelemista pyrittiin rajoittamaan tietyissä englanninkielisissä kouluissa. Sisällöllisesti samankaltaisia elokuvia on julkaistu lukuisia, joten itseäni kiinnosti, mikä teki juuri tästä tapauksesta niin kiistanalaisen, että sitä ympäröinyt kohu rantautui jopa suomalaisiin otsikoihin.
Otin sarjan tarkasteluni kohteeksi kesällä 2017 kohun jo elettyä luonnollisen kaarensa läpi. Tutkimukseni koostui seuraavista osioista:
Sarjan analyysi, jonka myötä katsoin sarjan kokonaisuudessaan kaksi kertaa, tein kustakin jaksosta yleisluontoisen teema-analyysin ja valikoin erityistarkasteluun muutamia avainkohtauksia, jotka litteroin sekä dialogin että kuvakerronnan osalta ja joista tein kuvakaappauksia jatkoanalyysia varten.
Mediadiskurssien analyysi, jossa tarkastelun kohteena olivat erilaisissa sarjaan liittyvissä kirjoituksissa toistuvat käsitykset itsemurhasta ja itsemurhaa käsittelevistä elokuvista. Painotin erityisesti kriittisesti sarjaan suhtautuvia puheenvuoroja.
Tarkastelin mediatekstejä ja sarjaa suhteessa toisiinsa, ja myös kontekstualisoin sarjaa suhteessa siihen itsemurhaelokuviien kaanoniin, jota olin jo aiemmin tutkinut, sekä itsemurhaan, jonka kulttuurinen asema tabuna oli tutkimukseni ytimessä. Tekemiäni luentoja ohjasi yhtäältä kiinnostus sitä kohtaan, miksi niin monilta osin tavanomainen sarja aiheutti kohun, ja toisaalta itsemurhatartunnan käsitettä kohtaan. Perehdyin itsemurhatartuntaan liittyneeseen tieteelliseen keskusteluun ja käsitteen historiaan, ja koitin hahmotella sarjaan liittynyttä kohua tarkastelemalla, millaisia tekijöitä oli löydettävissä sarjasta itsestään ja mitä taas niistä erinäisistä mediumispesifeihin ja laajempiin kulttuurisiin konteksteista, joihin se asettui.
Kirjoitin tähän blogiini sarjasta esseistisen tekstin, jossa tarkastelin sarjaa suhteessa muuhun itsemurhaviihteeseen ja sitä kohdanneeseen ryöpytykseen, ja nostin esiin seikkoja, joissa se nähdäkseni puolsi paikkaansa tv-ruuduilla. Myöhemmin kirjoitin vielä tieteellisen artikkelin, jossa tarkastelin tarkemmin itsemurhatartunnan käsitettä tietynlaisena tabuhallinnan muotona. Valitsin vertailevaksi esimerkiksi The Moth Diaries -elokuvan, jonka kerronnassa tämä 13 Reasons Why -sarjan vastaanottoon vaikuttava itsemurhatartunta esiintyi paitsi vanhemmalta lapselle tarttuneessa itsemurhassa myös oivaltavan historiallisen esimerkin itsemurhatartunnan historialle tarjonneessa vampyyrimetaforassa.
Miley Cyrus Video Music Awards -gaalassa 2013
Miley Cyruksen Video Music Awards 2013 -gaalaesiintymiseen liittynyt kohu oli minusta kiinnostava monesta syystä. Ensinnäkin, Cyrus oli itselleni tuttu tapaus jo väitöskirjani alkuvaiheilta, jolloin hahmottelin laveammin seksuaalisuuteen ja kuolemaan liittyviä tabuja käsittelevää väitöskirjaa. Cyrus oli joutunut ensimmäisen skandaalinsa kohteeksi jo 15-vuotiaana esiintyessään Annie Leibovitzin ottamassa Vanity Fair -lehden kansikuvassa 2008 pelkkään lakanaan puettuna. Tapaus oli mielenkiintoinen tarkasteltaessa tabujen kytköstä kulttuurisiin kategorioihin — tässä hahmoteltaessa seksuaalisuuden tabujen kytköstä aikuisuuden ja lapsuuden välisiin rajanvetoihin. Samat motiivit tuntuivat toistuvan myös VMA-gaalan yhteydessä viisi vuotta myöhemmin. Olenkin monesti käsitellyt tapausta luennoillani, koska se on mielestäni vasrsin toimiva havainnollistus kulttuuristen tabujen ja visuaalisen kulttuurin kohujen välisestä suhteesta.
Vuoden 2013 kohussa oli kyse uudesta, aikuisemmasta imagosta, jonka avulla Hannah Montana -showssa suuren fanikunnan kerännyt ja Disneyn lapsitähtenä tunnettu 21-vuotias Cyrus pyrki murtautumaan musiikimarkkinoille. Cyrus lanseerasi uuden provokatiivisemman imagon uuden Bangerz-albuminsa julkaisun yhteydessä. Jo gaalaesitystä edeltänyt We Can’t Stop -single ja sen musiikkivideo saivat ristiriitaisen vastaanoton, ja elokuussa 2013 Cyrus twerkkasi VMA-gaalassa suurten yleisöjen kauhistukseksi latexbikineissä muovisella jättietusormella seksuaalisia eleitä tehden. Vanhemmat ja entiset fanit pahastuivat roolimallin huonosta käytöksestä, viihdemedian edustajat (toimittajat, kriitikot, bloggarit jne.) ilakoivat Cyruksen epäonnistuneen show:n kustannuksella ja rodullistetut yhteisöt kommentoivat (syystäkin) esitykseen sisältyneitä problemaattisia alistavia rakenteita.
Artikkelissaan ”The Vexed History of Children and Sex” (2017) Beth Bailey nimittää lapsuuden ja aikuisuuden välisen rajan merkitsevän rajaa myös seksuaaliselle toimijuudelle, ja etenkin seksualisoivien katseiden alla kasvaville naisartisteille kyseessä on monesti hankala siirtymä. Cyrus ei suinkaan ole ensimmäinen lapsitähti, joka on joutunut kohun kohteeksi pyrkiessään siirtymään aseksuaaliseksi määritetystä lapsuudesta seksualisoidulle populaarimusiikin kentälle. Toki Cyrusin roisissa show’ssa oli monia muitakin kontroversiaalisia elementtejä, mitkä tekevät siitä itselleni sitäkin kiinnostavamman tapausesimerkin, kuten erilaisia “seksuaalisia performansseja” miehille ja naisille sallivat sukupuolinormit ja twerkkiin kytkeytyvät kulttuurisen appropriaation kysymykset.
Itseäni kiinnosti erityisesti Cyruksen lastenkulttuurisen aseman ja sukupuolinormien vaikutus häntä ympäröineisiin kohuihin. Tutkimusta tehdessäni tarkastelin seuraavia:
Millainen Cyruksen esiintyminen VMA-gaalassa oli visuaalisen kulttuurin tapauksena: millaisia elementtejä siinä oli puhtain silmin tarkasteltuna, ja millaisia elementtejä siitä nousi esiin kun esitystä tarkasteltiin joko teoreettisemmin orientoituneista lapsuuden perspektiivistä tai suhteessa sukupuolitettuihin seksuaalinormeihin.
Miten median edustajat uutisoivat Cyruksesta, ja miten toisaalta yleisöt reagoivat esiintymiseen sekä uutisten kommenttibokseissa että Twitterissä. Luin mediatekstejä ja esiintymistä sekä erillään että suhteessa toisiinsa, ja kiinnitin myös huomiota siihen, mitä esityksestä nousi esiin, kun sitä luettiin suhteessa mediateksteihin.
Tästä tapauksesta en ole ehtinyt kirjoittaa vielä, mutta kuten sanoin, olen käyttänyt sitä havainnollistavana esimerkkinä sitäkin useammin.
Olemme nyt saavuttaneet feikkiluentoni eli tämän blogitekstin lopun: tällaisia ovat minun näkökulmani ja tapani tehdä tutkimusta. Toivottavasti etenkin nämä kaksi tapausta avaavat kiinnostavia näkökulmia visuaalisen kulttuurin tutkimukseen ja taiteentutkimustaustan avaamiin tutkimusmahdollisuuksiin liittyen! Ja mikäli huomaat ajatusten tai kysymysten (esimerkiksi kirjallisuusluetteloon liittyen) heräävän, löydät yhteystietoni prezistä ja jostain päin tätä blogia!
Allekirjoittaneen, eli FM Heidi Kososen taidehistorian väitöskirjan “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death” tarkastustilaisuus pidetään perjantaina 2.10.2020 alkaen klo 12.00. Vastaväittäjänä toimii yliopistonlehtori, FT Leena-Maija Rossi (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori emerita Annika Waenerberg (Jyväskylän yliopisto). Väitöstilaisuuden kieli on suomi.
MA Heidi Kosonen defends her doctoral dissertation in Art History “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death”. Opponent is senior lecturer, FT Leena-Maija Rossi (University of Helsinki) and custos is professor emerita Annika Waenerberg (University of Jyväskylä).
It’s a busy fall! I’ll be defending my doctoral dissertation of Art History (visual studies) in two weeks, October 2. I’m honored by having Ph.D., Docent, Senior Lecturer and the pioneer in Finnish visual studies Leena-Maija Rossi act as my opponent in the defence.
Another exciting thing that will be published next week is the first blog post to Jytte’s new blog series edited by myself and Melissa Plath from Researchers and Teachers of Jyväskylä. 
Hei, tervetuloa Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen TAIA121: Taiteentutkimuksen näkökulmia ja menetelmiä -kurssin “luennolleni”, joka onkin tänä vuonna kirjoitus tutkimusblogiini. Tämän tekstin tarkoitus on tehdä tästä viime vuodelta kierrätetystä 
THEORY OF TABOO 