Lectio Praecursoria

My lectio praecursoria, i.e. the 20-minute lecture to be presented in the public defense of a doctoral dissertation, was recently published in Tahiti – taidehistoria tieteenä 2-3/2020, and will soon be published also in Thanatos 1/2021. Thanks to my co-conspirator Pauline Greenhill, I translated the lectio so that it would be accessible also to the English speaking readers. The translation was funded by The Social Sciences and Humanities Research Council of Canada‘s (SSHRC) grant number 435-2019-0691.

* * * * *

Lectio Praecursoria presented at the successful public defence of dissertation “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death” 2.10.2020, Jyväskylä

Venerable custos, honored opponent, esteemed guests,

In December 2017, the American YouTube entertainer and social media giant Logan Paul uploaded onto his YouTube channel a vlog shot at the Aokigahara forest, also known to Western audiences as the “haunted” suicide forest of Japan. Coming across a corpse of a suicide, the video captured Paul cracking jokes at the expense of suicide and the people whose lives had ended in the forest. In the vlog’s immediate reception, both Paul and YouTube as his platform, slow in its response to the video, were judged for disrespectful and derogatory behavior and for trying to monetize this sensational and click-worthy human tragedy. That the video caused a scandal could easily render the Paul case a singular exception to how suicide is generally discussed and represented in media and entertainment. Yet, studied as an extreme example of suicide’s position in the Western attention economy, the Paul case rather crystallizes some positionings that frequently recur in Western entertainment’s depiction and discussion of self-willed death.

Starting with seeking thrills from the haunted forest of Japan, Western entertainment regularly strays to Aokigahara or another similarly exotic or hair-raising setting to face the topic of suicide. Suicides touch the hearts and lives of many individual human beings across all socio-cultural divides, yet when it is presented in entertainment media, the topic is frequently addressed at a distance, through exoticizing frames and the context of horror. As such – as an exotic and spectacular death – suicide has gained a rather visible foothold in Western entertainment. To give an example from the heart of my research, Anglophone cinema witnesses approximately 250 new titles featuring self-willed death every year. The films included within this commercial mass, however, are notably rarely about suicide. More frequently,  suicide is featured in these films as a narrative instrument reduced to its shock value as a particular kind of bad death and as an affective spectacle, shaped by its history under Western institutions of morality, punishment and knowledge production. In this sense, reality – with its many lived life stories, experiences and emotions related to self-willed death – escapes suicide when it is represented and reiterated in Western entertainment.

Similar loss of lived realities is reflected also in the many mundane contexts where suicide appears as a metaphor. For instance, news headlines that I, as a scholar researching representations of suicide, have fortuitously encountered over the years, discuss the professional suicide of a news reporter, the geopolitical suicide of a Western nation and the suicide orbit of one of the moons of planet Jupiter. Many readers will have witnessed similar use in their daily encounters, where individuals not only use suicide as metaphor for their mundane struggles but also emphasize their words by lifting fingers up to their temples as an imitation of a self-inflicted shot to the head or by mimicking wrist-cutting with imaginary knives. Often such metaphoric use is intended to emphasize the weight of the issue discussed, but sometimes also to render it laughable as excessive or ridiculous.

The point, related to suicide’s use and manifestation in the Paul case as well, has surely become clear so far. When the vlog is approached through suicide’s conventional use as a shocking death – a macabre metaphor, attention grabber or narrative device – the vlog’s derogatory approach to self-willed death deviates only very little from the usual representation and discussion of suicide. More often than not, self-willed death is featured in a variety of contexts as if it were something other than a human tragedy or a complex individual, social and cultural phenomenon. Both as a concept and as an image, suicide is too frequently used in news media, entertainment and everyday discussions as merely a violent – either tragic or comic – spectacle, instrumental to some gain. At the same time, suicide remains a particular type of taboo in its socio-cultural contexts and in the media, when real life suicides and their bereavement are discussed; when we try to find fictitious or documentary narratives, where self-willed death would be discussed in depth as a human phenomenon.

Suicide’s tabooed status is testified for instance by a recent autobiographical Finnish-language book (Surun istukka, 2019) by Finnish translator Kaarina Huttunen. Having lost a daughter to suicide, in her book Huttunen affectively describes the stigma imprinted on her by this death. A mother’s mourning is made lonely and disenfranchised by the silence of both kin and strangers, who one after another turn their backs on her grief. Next to these lived life experiences of suicide’s taboo-ridden bereavement, this death’s prevailing ontology as a socio-cultural taboo is illustrated in the reception of Netflix series 13 Reasons Why, facing requests for censorship and silencing on its release in spring 2017. Of the many reasons for the moral panic surrounding the series, voiced or implicitly expressed between the lines, several were related to the fact that in the series the suicide of the protagonist, a seventeen-year-old girl, is studied particularly emphatically as a death that – instead of simply being presented as caused by madness – is shown as a planned decision caused by accumulated hardships.

The dynamic I seek to describe, related to the simultaneous visibility and invisibility of suicide in Western cultural discussions as a shocking death and a taboo, first caught my attention fall 2011. I then graduated from University of Jyväskylä with an awarded master’s thesis in which I had studied suicide’s appearances in visual artistic modernism and postmodernism. As one of the results of my thesis, I recognized suicide could be considered a “pornified” death, based on how it was depicted in some works of art belonging to my corpus, referring to wider culture’s appropriation of the aesthetic pertinent to the “body genre” of pornography (Nikunen et al, 2017, Williams 1991) or its “romanticism” with spectacular deaths (Aaron, 2014). Using the theory of British sociologist Geoffrey Gorer, this “pornography of death” could be seen to illustrate the phenomenon where a socio-cultural taboo was in art or culture represented in graphic ways aiming to provoke reactions in the viewers or readers, without effects on the tabooed nature of the topics thus represented.

Moving on to accomplish a doctorate, in my doctoral dissertation I wanted to direct my gaze on this dynamic according to which suicide could be argued to have been “pornified” in contemporary art and culture while still maintaining its ontology as a silenced, stigmatized and shame-ridden death. I wanted to center in particular on self-willed death’s nature as a taboo, as a result of which I dived deep into the conceptual history and theory of taboo in the discipline of anthropology. I also ended up using the Foucauldian theory of biopower. These two concepts, taboo and biopower, could be considered as symmetrical in that both refer to normative and classificatory systems and mechanisms of control and knowledge production that seek to regulate individuals’ bodies, sexuality and deaths – self-willed deaths included.

Today, approximately nine years later, I am standing before you ready to defend a dissertation in which these two theories form the analytical backbone for my scrutiny of how suicide is represented in contemporary Anglophone cinema. In the dissertation, by employing discourse analysis, semiology and visual analysis I examine contemporary cinematic representations of self-willed death with theoretically oriented considerations of taboo and biopower, as I try to understand how Anglophone films make sense of this death. The research materials are a corpus of 50 Anglophone feature films produced between 1985 and 2014. For the four research articles, constituting my dissertation alongside a theoretical introduction, I also conducted three case studies of the films Unfriended (2014), Vanilla Sky (2001) and The Moth Diaries (2011) as well as of the first season of the Netflix series 13 Reasons Why (2017), each seeming to crystallize a fundamental principle about the topic of my dissertation.

The research questions guiding my dissertation are qualitative and query how the chosen cinematic representations of suicide participate in the practices of self-willed death’s biopowered regulation on the one hand and how these representations both reflect and renew suicide’s tabooed position on the other. In other words, I examine the kinds of cultural meanings of suicide that are created through its commercial cinematic representations: What kind of death does suicide appear as, when we consider for instance the films’ reiterating ways of representing characters who either die by suicide or are susceptible to it? Or: What kinds of chains of events lead characters to contemplate or accomplish suicide in these films? Or: In what ways do the films feature self-willed death as part of their narration?

In several ways my dissertation bolsters the presumptions regarding suicide’s pornification, that I depicted as having raised my interest on the topic. Yet many of the cinematic ways the so-called “pornography” of suicide manifested were surprising. For instance, in my analysis I witnessed suicide’s gendering and sexualization: the suicides and suicidality of female and male characters were depicted in different ways depending on their gender. As social philosopher Katrina Jaworski describes, the general understanding of self-willed death connects suicide to masculinity as one of the manifestations of male violence. Yet in my analysis, suicides were visually embodied especially through female characters. This paradox caused me to focus in particular on the ways suicide was in varied ways attached to femininity in the films studied.

In order to better understand how the evident gendering occurred in a field that featured what appeared to be an even number, in terms of gender, of self-harming characters, I chose to apply Durkheim’s typology differentiating between egoistic and altruistic suicides. The notion of suicide cinema’s gendering also led to the adoption of theoretical approaches pertinent to gender studies, especially those drawing on feminist and queer theories. In short, I noticed that when a death was not depicted as beneficial to the community – as it would be for an honorable sacrifice in the war field, typed altruistic in the Durkheimian scale – the films tended to focus on female characters’ “egoistic” suicides. The gendered characters were also offered gendered motifs for killing themselves: the suicides by female characters were connected to their bodies, emotions and sexuality, and rendered understandable based on alleged feminine irrationality and weakness. When they recovered, it was because of significant help from other characters or a rescue by heterosexual romance, whereas male characters were also offered rational reasons and even possibilities for recovery on their own.

I also noticed that the self-destructive storylines of female and male characters were intertwined in parallel narratives, where main characters often survived at the expense of side characters killing themselves. Often the protagonists were male, and the side characters female, and their relationships heteroromantic, like for instance in such high-profile productions such as Vanilla Sky (2001) or Inception (2010). In both films, the suicidal spirals of male characters, studied through abstractions and metaphors, are rendered explicable through the suicides of their female lovers whose minds have been disturbed. Other kinds of parallel narratives could also be found, for instance from box office hit Girl, Interrupted (1999), where a young woman diagnosed as borderline personality recovers in a mental institution among male psychiatrists, female nurses, and teenage girls manifesting a variety of different mental disorders, having been made vulnerable by promiscuous relationships to boys and men.

Central to most films I studied appeared to be suicide’s instrumentality to maintaining a binary conception of gender and the hetero norm of love relationships. Most glaring examples of this were those films where suicide was connected to homosexual characters or LGBTQI2S+ figures, who were often, as if punished for their allegedly deviant sexuality at the end of the film with suicide, loaded with the value of spectacular, violent and bad death. Atom Egoyan’s whodunnit Where the Truth Lies (2005) stands as testimony of this type of use for suicide with its besieged self-willed death of a bisexual murder suspect with compromised means for protecting his reputation. The manifestations of the stereotypical male violence were in the films treated in varied ways from empathic to ridiculing, yet their most exemplary forms could be discovered from the deaths of so-called villains, who were similarly punished with suicide. Such is evident, for instance, in The Shawshank Redemption (1994) where the suicide of a corrupt prison warden closes the film along with the protagonists’ escapes to freedom.

As these cinematic illustrations I have brought up might already have given away, next to self-willed death’s gendering, another important discovery I made in my analysis was related to suicide’s medicalization in the cinematic corpus studied. Suicides were often made sense of with diagnoses, pertinent to medical knowledge production, as well as to their popularized versions: vernacular depictions of madness. At their most medicalized, the films studied suicide in institutionalized settings like the aforementioned Girl, Interrupted, or in other similar contexts such as The Sixth Sense (1999), where a murder-suicide by a schizophrenic patient to the child psychiatrist protagonist opens the film. In opposition to such diagnostic, and often quite pejorative, depictions of madness, willingness to understand suicidality, when it was connected to depression, sometimes also facilitated even empathic interpretations of self-willed death, as for instance in Tom Ford’s acclaimed A Single Man (2009).

Although many films also offered possibilities for reading these representations against the grain, or even in significant ways reiterated some of the conventions in representing suicide against the norm, I deduced that cinema tends to represent suicide in ways that participate in its marginalization and stigmatization. As hinted in my opening lines to this talk, rare were the narratives about suicide which showed interest in self-willed death as a human phenomenon, in opposition to the wealth of films rendering suicide a mere narrative instrument.

Both marginalization and stigmatization can be connected to taboo and biopower, which rely on normative and classificatory mechanisms of knowledge production as means to regulate individuals’ bodies and deaths. The medical mechanisms of knowledge production and the dominant discourses regulating gender and sexuality have already been exposed in the context of biopower. The connection to taboo – a less popular field of study – instead, manifested particularly clearly in the reception of 13 Reasons Why.  The Netflix series was subjected to the aforementioned volatile discussion alongside requests for censorship, that extended from cutting out the show’s suicide scene and amending the age limits to discourage the young audiences from viewing, to prohibiting the series’ discussion in some Anglo-American schools.

The series was criticized by medical specialists for its limited representation of medical diagnoses and treatments and for representing the suicide of the protagonist under too rationalist a lens, among other flaws. For these and other reasons, various authorities feared the series would cause a wave of imitated suicides – a suicide contagion – among its young audiences. As it was connected to these authorities’ simultaneous criticism of suicide’s insufficient connection to depression, suggestive of audio-visual fiction’s dominance by such institutions of knowledge that bespeak of biopower and whose hold over art and culture could be questioned, to me this fear of contagion was symptomatic of self-willed death’s biopower-regulated and tabooed ontology, suggestive of the regulation and censorship directed at suicide’s manifestation in popular culture.

These suicide contagion arguments were made particularly thought-provoking in anthropological theories. In this discipline, taboo has a complex theoretical history as a normative structure seeking to protect the so-called social body from specific kinds of risks and dangers. This structure is empowered by ideas of dirt and contagion in instances where classificatory borders and collectively agreed values are threatened or breached. Fascinatingly, it is this selfsame fear of contagion that helped the pre-war era anthropologists, burdened by a colonialist baggage, deem taboo a primitive structure in opposition to Western rationality. It could also be argued these prejudices can make it hard for many contemporary viewers to recognize the regulation of taboo happening in contemporary culture, including in the context of pornified self-willed death.

So what, you may enquire: why is this all valuable? My research constellation, that recognizes the effect of the normative structures of biopower and taboo on how suicide is represented, arises from a paradigm central to cultural studies, which witnesses cultural discourses’ influence over human lives. The repetitive conventions for representing or discussing suicide hold tremendous influence over how we perceive self-willed death or react towards individuals expressing suicidality in their lives. These representations can also affect the individuals battling against suicide in varied ways. My discoveries of marginalization and stigmatization are made particularly significant by the recognition that taboo, shame, guilt and the closely related fear of being stigmatized are among the reasons that might discourage individuals considering suicide from seeking help. In studying biopower’s and taboo’s effect on suicide’s representation, we are specifically discussing the popular cultural production of such modes of being, that are made to look abnormal, unnatural, bad, filthy and shameful.

Thus, in particular triggered by the discussions related to 13 Reasons Why, I find it necessary to close my talk with an emphatic question for the viewers and producers of suicide cinema alike: why is an empathic representation of self-willed death – finding many reasons for suicide – considered more problematic as cinema’s reiterating manner of representing suicide than, for instance, a comic spectacle or a narrative instrument for punishing women, sexual minorities or villains. At their best, the fiction of art and culture could be argued to provide nodes of identification also for such individuals who find it hard to discover themselves in the norms and ideals constructed by the biopower-regulated society. Whether in considering the diagnostic, gendering or other dominant modes of representation, holding fiction in their reins, their excessive normativity and stigmatization can easily become more problematic than stray empathy.

Honored Opponent, docent Leena-Maija Rossi, I now call upon you to present your critical comments on my dissertation.

References

Aaron, M. 2014. “Cinema and Suicide,” in Death and Moving Image. Ideology, Iconography and I. Edinburgh: Edinburgh University Press, 40-68.

Durkheim, É. 1897. Suicide: A Study in Sociology (trans. J.A. Spaulding & G. Simpson 1951, reprint 1966). New York: Free Press.

Gorer, G. 1955. “The Pornography of Death,” in G. Gorer (ed.) Death, Grief & Mourning in Contemporary Britain, 1965. London: The Crescent Press, 169–175.

Huttunen, K. 2019. Surun Istukka. Helsinki: Schildts & Söderströms.

Jaworski, K. 2014. The Gender of Suicide: Knowledge Production, Theory and Suicidology. Aldershot: Ashgate Publishing Limited.

Nikunen, K., Paasonen, S. & Saarenmaa, L. 2007. Pornification: Sex and sexuality in media culture. Oxford: Berg.

Williams, L. 1991. “Film Bodies: Gender, Genre, and Excess,” Film Quarterly 44(4): 2-13.


Väitöskirjan tarkastustilaisuus 2.10.2020 / Public defence October 2 2020

Allekirjoittaneen, eli FM Heidi Kososen taidehistorian väitöskirjan “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death” tarkastustilaisuus pidetään perjantaina 2.10.2020 alkaen klo 12.00. Vastaväittäjänä toimii yliopistonlehtori, FT Leena-Maija Rossi (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori emerita Annika Waenerberg (Jyväskylän yliopisto). Väitöstilaisuuden kieli on suomi.

Väitös on verkkovälitteinen. Yleisö voi seurata tilaisuutta verkosta, osoitteessa https://r.jyu.fi/dissertation-kosonen-021020

Väitöskirjasta on julkaistu suomenkielinen tiedote Jyväskylän yliopiston sivuilla: https://www.jyu.fi/fi/ajankohtaista/arkisto/2020/08/2-10-2020-fm-heidi-kosonen-humanistis-yhteiskuntatieteellinen-tiedekunta-taidehistoria

Englanninkielinen väitöskirja on myös kokonaisuudessaan luettavissa JYX-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8313-0

* *

MA Heidi Kosonen defends her doctoral dissertation in Art History “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death”. Opponent is senior lecturer, FT Leena-Maija Rossi (University of Helsinki) and custos is professor emerita Annika Waenerberg (University of Jyväskylä).

The doctoral dissertation is held in Finnish. The audience can follow the event online, the link to the defence is: https://r.jyu.fi/dissertation-kosonen-021020.

The English-language dissertation has been published online in the University of Jyväskylä publication series and can be accessed through this link: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8313-0

An approaching defence and a new blog series from Jytte

It’s a busy fall! I’ll be defending my doctoral dissertation of Art History (visual studies) in two weeks, October 2. I’m honored by having Ph.D., Docent, Senior Lecturer and the pioneer in Finnish visual studies Leena-Maija Rossi act as my opponent in the defence.

There will be a Finnish-language press release coming out next week. At the same time my English-language dissertation, “Gendered and Contagious Suicide: Taboo and Biopower in Contemporary Anglophone Cinematic Representations of Self-Willed Death”, will be published online in the University of Jyväskylä publishing series.

Before the press release and the dissertation see the light of day, more details of my approaching (Finnish-language and livestreamed) defence can be found from here: https://www.jyu.fi/en/current/archive/2020/08/2-10-2020-fm-heidi-kosonen-faculty-of-humanities-and-social-sciences-art-history

Another exciting thing that will be published next week is the first blog post to Jytte’s new blog series edited by myself and Melissa Plath from Researchers and Teachers of Jyväskylä.

In the blog series, invited writers representing the University of Jyväskylä community comment and reflect on the academic effects of the COVID-19 pandemic from both critical and reparative perspectives. The texts are published in Jyttes’s blog biweekly, starting September 25 with Panu Moilanen‘s text dealing with virtual teaching.

Me and Melissa introduced the entire sevenfold blog series in an introduction that can be accessed through the following link: https://tieteentekijat.fi/en/covid-19-learning-lessons-introduction-to-a-sevenfold-blog-series/?fbclid=IwAR3_OG_u7sKF-e48cVGrnbLo2igq0d69-UROMuhhP4szDx3RnUsoeOHyGj4

Visuaalista kulttuuria ja sen tabuilmiöitä tutkimassa

20121204a9nyancatstar.aDmHei, tervetuloa Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen TAIA121: Taiteentutkimuksen näkökulmia ja menetelmiä -kurssin “luennolleni”, joka onkin tänä vuonna kirjoitus tutkimusblogiini. Tämän tekstin tarkoitus on tehdä tästä viime vuodelta kierrätetystä prezistä astetta selvemmän hahmottaa, vaikka en voikaan tänä pandemiakeväänä 2020 olla puhuvana päänä läsnä tutkimussaleissa. Suosittelenkin, että luet ensin tämän kirjoituksen, ja sitten etenet selaamaan ylle linkitettyä preziä (ja, mikäli olet kiinnostunut lähestymistavoistani, tätä tutkimusblogiani tietty muutenkin)!

Olen yleensä puhunut kurssin luennollani tutkimuksestani ja väitöskirjastani melko yleisluontoisesti ja keskittynyt “taiteentutkimuksen näkökulmiin” metodologisen ilotulituksen sijaan. Olen taidehistorian väitöskirjatutkija, joka on tehnyt väitöskirjaansa erityisesti visuaaliseen kulttuurin tutkimukseen ja kulttuurisiin tabuihin liittyen. Tutkimuksen edetessä väitöskirjani on tarkentunut erityisesti itsemurhan elokuvarepresentaatioihin, joiden suhdetta itsemurhan tabuasemaan ja biovallaksi kutsuttuun hallinnan mekanismiin tarkastelen. Avaan näitä käsitteitä hieman myöhemmi tekstissäni.

Sain jatko-opinto-oikeuden syksyllä 2011, ja jätin väitöskirjani esitarkastukseen nyt maaliskuussa 2020. Väitöskirjaprosessini on ollut melko monivivahteinen, ja sen sivuun on mahtunut paljon muutakin tutkimustyötä konferenssityöpajoista, yhteisartikkeleista ja -tutkimushankkeista ammattiliiketoimintaan, populaareihin kirjoitustöihin ja tutkimusverkoston perustamiseen.

Kun pohdimme vallitsevaa rahoitusmallia, joka rohkaisee väitöskirjatutkijoita väittelemään neljässä vuodessa, olen liki kymmenen vuoden väitöskirjani ja sen sivuprojektien kanssa karmaisevan huono esimerkki kaikille jatko-opinnoista haaveileville. Toisaalta, rönsyilevine polkuineni voin olla varsin kelvollinen esimerkki visuaalisen kulttuurin tutkimuksen avaamista tutkimusmahdollisuuksista.

Tässä tekstissä käyn läpi visuaalisen kulttuurin tutkimusta ja oman väitöskirjatutkimukseni suhteutumista siihen. Havainnollistan alan käytännön tutkimusmahdollisuuksia myös muutaman tapausesimerkin avulla.

Visuaalisen kulttuurin tutkimus

Aloitan “luentoni” visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta, johon yllä kuvasin suuntautuneeni. Nykykulttuuri on kuvallisuuden läpäisemä, kuten esimerkiksi emojien merkitys, monien internet-meemien suosio ja visuaalisuudelle perustuvien teknologioiden (Instagram, Snapchat, Tiktok) paljous osoittavat. Visuaalinen kulttuuri on typistettynä sellaista kulttuuria — taidetta, populaarikulttuuria ja uusmediaa — joka on näköaistin läpäisemää mutta joka toki voi sisältää myös muita kuin näköaistiin vetoavia aistiulottuvuuksia ja kerronnan ja vaikuttamisen muotoja.

Prezini diassa visuaalisen kulttuurin monimuotoisuudesta ja merkityksestä puhuu puolestaan esimerkiksi monien tuntema “Hitler reagoi” -meemi, jonka kuvamateriaali perustuu saksalaiseen Perikato -elokuvaan (2004) ja joka on tarjonnut keinon kommentoida monia ajankohtaisia ilmiöitä, oli kyseessä sitten Star Wars -heeros Han Solon kuolema tai Uudenmaan eristäminen. Internet-meemissä sama voimakkaan tunnelatautunut videoklippi suurine eleineen toistuu, mutta tekstitykset vaihtuvat kommentoitavasta ilmiöstä riippuen.

Sen lisäksi, että meemi tarjoaa tämänlaisen välineen hetkellisiin ilmiöihin reagoimiselle, meemissä tiivistyy väkisinkin monia pysyviä yhteiskunnallisia rakenteita ja tapakäytänteitä; itseäni sen audio-visuaalisessa aineksessa kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, jolla se heijastelee suhteitamme tunteisiin ja niiden ilmaisuun sekä sukupuolittaa näitä. ”Hitler reagoi” -meemi myös herättää tunteita: joistakin se on nerokas, toisista mauton, ja siksi kiinnostava esimerkki visuaalisen kulttuurin asemasta nykykulttuurissa.

Visuaalista kulttuuria tutkitaan varsin monilta eri tieteenaloilta ja erilaisista teoreettisista perinteistä käsin. Itse taiteentutkimuksesta käsin omaksumani lähestymistavan juuret ovat yhtäältä 1980-luvun “uudessa taidehistoriassa”. Tämä radikaali uusi taidehistoria oli Marxilaista, feminististä ja kiinnostunut taiteen ja vallan välisestä suhteesta: läntisen taiteen historiaa tarkastellessa on hankala olla näkemättä niitä luokka- ja sukupuoliasetelmia, joissa taidekentän jako toimijoihin ja katseen kohteisiin on muovautunut. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille luettavaksi kahta klassikkotekstiä: Linda Nochlinin esseetä ”Why Have There Been No Great Women Artists?” (1971) ja John Bergerin BBC:n dokumenttisarjaan perustunutta kirjaa Ways of Seeing (1972). Uuden taidehistorian feministiset ja Marxilaiset taustat huomioiden ei ole ihme, että sukupuolen ja luokan kaltaiset kysymykset olleet läsnä myös monissa visuaalisen kulttuurin tutkimusasetelmissa.

Visuaalisen kulttuurin tutkimus on muovautunut tämän taidehistorian uuden paradigman lisäksi erityisesti kulttuurintutkimuksessa, joka syntyi 1960-luvulla Birminghamissa sosiologien Richard Hoggart ja Stuart Hall vaikutuksesta. Kulttuurintutkimus poikkesi lähtökohdistaan ottamalla tarkastelun kohteiksi alhaisiksi ja populaareiksi miellettyjä kulttuurin muotoja, kuten televisiota ja mainoksia, ja kiinnostumalla myös näitä kulttuurin muotoja kuluttavista yleisöistä aktiivisina ja yksilöllisinä toimijoina. Näiden aikaansa heijastelevien kulttuurin muotojen ohella kulttuurintutkimus oli erityisen kiinnostunut kulttuurin ja yhteiskunnan välisestä suhteesta: yhteiskunnallisten valta-asetelmien heijastumisesta kulttuurisiin “teksteihin” ja näiden tekstien edelleen yhteiskunnallista todellisuutta (valtarakenteineen) tuottavasta ja uusintavasta voimasta.

Suhteessa kulttuurintutkimukseen, josta visuaalisen kulttuurin tutkimus kehittyi ja jonka kanssa se jakoi samat intressit, alan erityisyys syntyi eritoten keskittymisessä visuaalisuuteen. Visuaalisen kulttuurin tutkimus pyrki haastamaan kulttuurintutkimuksen tekstikeskeisyyttä ja nostamaan esiin sekä näköaistin että kuvallisen viestinnän erityislaatuja ja näiden roolia todellisuuden tuottamisessa ja sen valta-asetelmien uusintamisessa.

Vaikka visuaalista kulttuuria lähestyttäisiin taiteentutkimuksesta käsin, kuten minä itse, ei tarkastella siis pelkästään institutionaalista kuvataidetta, vaan monia muitakin populaareja tai marginaalisia nykykulttuurin ilmiöitä. Suomessa visuaalisen kulttuurin tutkimusta ovat edistäneet muun muassa Leena-Maija Rossi, jonka pioneerityö liittyy sukupuolen esittämiseen mainoskuvastossa. Seuraavan sukupolven tutkijoista Annamari Vänskä on keskittynyt sukupuolen, lapsuuden ja muodin tutkimukseen, kun taas Harri Kalha taas on varsinainen visuaalisen kulttuurin tutkimuksen moniottelija artikkeleissaan ja teoksissaan, joissa on keskustellut muun muassa Marilyn Monroesta, Belle Epoquen postikorteista ja Tom of Finlandista erityisesti sukupuolen ja seksuaalisuuden näkökulmista. Itse olen omista vaihtuvista vinkkeleistäni tarkastellut kuvataiteen ja elokuvan lisäksi muun muassa Game of Thrones -hahmo Hodorin kuolemaan reagoineita meemejä, YouTuben DIY-lima-videoita ja kuvituskuviin ja taiteeseen liiittyviä skandaaleja.

Kuten mainittua, monitieteistä visuaalisen kulttuurin tutkimusta on kuitenkin varsin monenlaista ja kenttää voi myös tutkia monilla eri tavoilla. Alaa ei määritelläkään omaksi oppiaineekseen, vaan pikemminkin tietynlaiseksi sateenvarjoksi, jonka alle mahtuu monenlaisista tutkimusperinteistä ammentavia tutkimuksia. Omaa fokustani visuaalisen kulttuurin tutkimuksen saralla ohjaa nimenomaan kiinnostus sen pitelemään valtaan suhteessa tietynlaisiin valtarakenteisiin, joista jatkan seuraavassa kappaleessa.

Visuaalinen kulttuuri ja valta

Kun puhutaan visuaalisesta kulttuurista ja vallasta, lähdetään monesti liikkeelle sosiokulttuurisen rakentumisen paradigmasta: käsityksestä siitä, että kulttuuri eri muodoissaan osallistuu sosiaalisen todellisuuden tuottamiseen. Toisin sanoen, sosiokulttuurisen rakentumisen paradigman myötä todellisuus mielletään joksikin sellaiseksi, joka ei pelkästään heijastu kulttuurin eri osa-alueille vaan joksikin, joka tulee rakennetuksi, uusinnetuksi ja neuvotelluksi kulttuurin välityksellä. Myös visuaalinen kulttuuri osallistuu todellisuuden tuottamiseen yhtenä osana muita kulttuurin muotoja kuvataiteen, populaarikulttuurin, kaupallisten mainosten, internet-meemien ja näitä käsittelevien keskustelujen, kiistojen ja kohujen välityksellä.

Kulttuurintutkimuksen suhdetta valtaan ohjaa yhtäältä sille ominainen Gramscilainen ajatus “kulttuurisesta hegemoniasta”. Toisaalta sitä ohjaa käsitys toiston todellisuutta tuottavasta voimasta. Koetaan, että kun tietynlaiset representaatiot ja diskurssit, ilmiöiden tietynlaiset esitykset ja näiden ilmiöiden esittämistä ja niistä keskustelua ohjaavat sosiaaliset käytänteet, toistuvat, ne vaivihkaa muovaavat käsitystämme siitä, mikä on normaalia, sallittua, hyvää tai luonnollista. Tiettyjen representaatioiden ja diskurssien toistumiseen vaikuttavat taas erilaisten ihmisten epätasa-arvoiset mahdollisuudet osallistua kulttuurin tuottamiseen, jolloin yhteiskunnallisten valtarakenteiden vaikutus korostuu.

Esitysten ja sosiaalisten käytänteiden toistaminen vaikuttaa paitsi ihmisten käsityksiin todellisuuden luonteesta, myös ihmisten käytökseen, kuten esimerkiksi omaan ymmärrykseeni aiheesta vaikuttanut sukupuolentutkija Judith Butler hahmottelee performatiivisuuden käsitteen välityksellä. Tämä käsite pyrkii tavoittamaan sen tavan, miten kielellä, teksteillä ja kuvakulttuurilla on valta tuottaa niitä nimenomaisia ilmiöitä, joita ne esittävät, jopa siinä määrin, jossa ihmisyksilöt omaksuvat määritellylle sukupuolelleen sallittuja käyttäytymisen tapoja ja kehollisia eleitä tai alkavat muistuttaa lääketieteellisissä prosesseissa omaksumiaan psykiatrisia diagnooseja. Teoksessaan Bodies That Matter (1993: 2) Butler tiivistääkin performatiivisuuden: “[a]s that reiterative power of discourse to produce the phenomena that it regulates and constrains.”

Keskeistä kulttuurin yksilöllisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelussa on kuitenkin näiden prosessien kompleksin luonteen ymmärtäminen. Toisin sanoen, kulttuurin vaikutusta sekä mentaaliseen että materiaaliseen maailmaan ei käsitetä tietyn “injektioneulamallisen” teorian lävitse, jossa merkitykset ja vaikutteet sanellaan kulttuurin koneistoista kulttuuria kuluttaville yleisöille tai valtaapitäviltä ihmisryhmiltä alaspäin. Pikemminkin ajatellaan, että kulttuuriin liittyen käydään erilaisia merkityskamppailuja, joissa merkitykset muodostuvat myös vastaanoton prosesseissa, joiden luonne vaihtelee yleisöistä riippuen.

Feministisen tutkimuksen tutuksi tekemä intersektionaalisuuden käsite lienee tähän yhteyteen sopiva, sillä se näkee yksilöiden paikoittumisen erilaisiin ihmisryhmiin (luokkaan, sukupolveen, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, uskontoon, harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden kautta kehittyviin alakulttuureihin jne. liittyen), joiden intersektioissa eli risteymissä yksilön tapa tulkita ja vastaanottaa kulttuuria muovautuu. Tällöin yhteiskunnalliset valtarakenteet ovat läsnä yksilöiden tavassa vaikuttua kulttuurista tavalla, joka ei kiistä jokaisen yksilön ainutlaatuista, esimerkiksi yksilöhistoriaan ja temperamenttiin sidottua tapaa kokea ja nähdä maailmaa.

Koska mahdollisuuteni keskustella aiheesta tämän blogikirjoituksen puitteissa ovat kovin rajalliset ja sidotut omaa tutkimustani ohjanneisiin mielenkiintoni kohteisiin, suosittelen aiheesta kiinnostuneita perehtymään esimerkiksi Stuart Hallin, Jessica Evansin ja Sean Nixonin toimittamaan Representation -teokseen (1997), joka on kulttuurintutkimuksen perusteoksia. Toisaalta Richard Howells ja Joaquim Negreiron teos Visual Culture (2012), käy kattavasti läpi erityisesti visuaalisen kulttuurin suhdetta valtaan kappaleissaan “Ideology” ja ”Semiotics”.

Kun tutkimusaihe löytää tutkijan

Oma väitöskirjani käsittelee edellisessä käsiteltyjä kysymyksiä elokuvassa, joka on yksi visuaalisen kulttuurin kattamista medioista, ja itsemurhan osalta, joka on yksi yhteiskunnallisesti säännellyimmistä kuolemantavoista. Tulen lisäksi vallan jatkumoon erityisesti tabun käsitteen kautta, joka mielletään sitä käsittelevissä teorioissa omanlaisekseen valtasysteemiksi. Kaiken taustalla on etnologiatieteiden ja taidehistorian väliiin paikoittuva tutkimushistoriani Jyväskylän yliopistolla sekä Canterburyn University of Kentissä, sekä pitkäikäinen kiinnostukseni itsemurhan kuvallisen representoimisen (eli esittämisen) kysymyksiin.

Ennen jatko-opintojani olin tehnyt jo kaksi opinnäytetyötä itsemurhan taiteellisista kuvaamisen tavoista. Etnologiatieteiden kandidaatintutkielmassani tein ikonologisen analyysin Kalervo Palsan teoksesta Kullervo (1983), joka on itsemurha-ajatusten kanssa julkisesti kamppailleen ja vasta kuolemansa jälkeen tunnustetun taiteilijan graafinen tulkinta Kalevalan itsemurhaan päätyneestä sankarista. Taidehistorian pro gradu -työssäni tarkastelin puolestaan läntistä taiteenhistoriaa, joka pitää sisällään varsin monenlaisia itsemurhan representaatioita, ja pyrin ymmärtämään itsemurhan rooleja taiteessa typologisen lähestymistavan avulla. Kiinnostukseni itsemurhan ja tabun välistä suhdetta tarkasteleva väitöskirjaa kohtaan syntyi tätä pro gradu -työtäni tehdessäni. Aineistojeni paljoutta ja niiden laadullisia seikkoja ihmetellessäni löysin itsemurhan tabuluonteisuuteen liittyvän ristiriidan, josta kehitin itselleni tutkimusongelman.

Kuvaan sen tiivistetysti tässä. Vaiettuna ja stigmatisoituna kuolemana itsemurha mielletään ja toistuvasti myös nimetään tabuksi. Toisaalta, kun perehtyy tämän luonnottomaksi ja pahaksi mielletyn kuoleman visuaalisen esittämisen kysymyksiin, saattaa huomata, että itsemurhan tabuus ei ulotu sen asemaan visuaalisessa kulttuurissa. Kuvataide mahdollistaa sellaisen kulttuurisen tabun taiteellisen ja terapeuttisen käsittelyn, jonka voimme ajatella olevan linjassa itsemurhan sosiaalisen tabuaseman kanssa, mutta myös monin eri tavoin asemoi tämän kuoleman sellaiseksi shokeeraavaksi välineeksi, jonka avulla voi joko kommentoida muita yhteiskunnallisia ongelmakohtia tai jakaa didaktisia opetuksia muun muassa seksuaalikasvatukseen liittyen. Toisin sanoen, tietynlaisen pahan ja väkivaltaisen kuoleman aseman sallimana itsemurha esiintyy taiteessa myös monissa sellaisissa yhteyksissä, joilla ei ole paljonkaan tekemistä itsemurhan itsensä tai sen realiteettien kanssa.

Sama toistuu myös viihteellisessä populaarikulttuurissa. Vuosittain julkaistaan noin 250 elokuvaa, joissa itsemurha eri tavoilla ja eri yhteyksissä esiintyy. Tällä representaatioiden ja funktioiden paljoudella ei myöskään ole vaikutusta itsemurhan hyväksyttyyn tabuasemaan. Esimerkiksi elokuvien Girl Interrupted (1999), Inception (2010) ja Dead Poets Society (1989) kaltaisissa korkean profiilin elokuvissa itsemurhaa käsitellään näkyvästi ja eri tavoin vailla vaikutusta siihen, käsitetäänkö itsemurha tabuksi vaiko ei.

11857199_f1024

Puhekieleen vakiintuneen suppean määritelmän myötä tabu mielletään kuitenkin useimmiten vaietuiksi puheenaiheiksi ja esityskiellon ja sensuurin kohteiksi, eli tietynlaisiksi ”tabuiksi aiheiksi”, jollainen itsemurha ei yllä kuvatuiltaan aspekteiltaan vaikuttaisi olevan. Sekä mediassa että monissa nykykulttuurissa teorioissa toistuviin diskurssehin onkin vakiintunut mantra “tabujen rikkomisesta” ja “viimeisistä tabuista”, jollaisena myös itsemurha on toisinaan määritelty, viimeksi esimerkiksi keväällä 2017, jolloin graafisen itsemurhakohtauksen sisältäneen 13 Reasons Why -sarjan aiheuttama kohu nimesi itsemurhan jälleen kerran viimeiseksi läntiseksi tabuksi.

Yksioikoinen mantra ei tietenkään ole ongelmaton. Esseessään ”The Myth of the Last Taboo” (2016) Gregory Woods kritisoikin sitä queer-tutkimuksesta käsin, josta on helppo havaita seksuaalimarginaaliin ja kaappiin sysätyn homoseksuaalisen yksilön kokemusten sekä median taburikosten ja negatiivisten stereotyyppien välinen kuilu.

Väitöskirjassani kiinnostuinkin paitsi itsemurhan populaarikulttuuriseen esittämiseen liittyvistä kysymyksistä, myös tabun käsitteestä. Esimerkiksi antropologien Franz Steiner, A.R.  Radcliffe-Brown ja Valerio Valeri teorioissa tabu määritellään tietynlaisena yhteisöä ja sen vallitsevia arvoja suojelevana rakenteena, joka on sidoksissa yhteisössä vallitseviin luokittelujärjestelmiin, normeihin ja näitä uhkaaviin vaaroihin. Mary Douglas lisäksi tunnistaa tabun kytköksen yhteiskunnallisiin vaaroihin, tartunnan pelkoihin ja kulttuurisesti rakennettuihin käsityksiin liasta.

Toisaalta edellisissä kappaleissa kuvaamissani kulttuurintutkimuksen teorioissa tiedostetaan, että kulttuurin toisteisilla representaatioilla on ennennäkemätöntä valtaa ihmisyksilöihin ja yhteiskuntaan. Moniin kulttuurintutkimuksenkin teorioihin vaikuttanut historioitsija Michel Foucault puhuu The History of Sexuality -teoksensa ensimmäisessä volymissa (1976) jopa biovallasta, jonka normatiivisten — siis ihmisiin tiedon ja tilastojen pikemmin kuin kieltojen ja sensuurin kautta vaikuttavien — teknologioiden hän esittää modernina aikana korvanneen hallintavallan ihmisten seksuaalisuuden, kuoleman ja ruumiiden säätelyssä.

Sekä biovallan että tabun teoriat ovat keskeisessä roolissa väitöskirjatutkimuksessani, jossa tarkastelen luonnottoman kuoleman kategoriassa sitkeästi pidetyn itsemurhan elokuvarepresentaatioita. Tarkastelen 50 Angloamerikkalaista vuoden 1985 jälkeen tuotettua elokuvaa, ja pohdin, millaisia merkityksiä elokuvat rakentavat itsemurhasta, millaisiin normatiivisiin keskusteluihin ne osallistuvat ja millaisia kulttuuriseen luokittelujärjestelmään kytkeytyviä arvolatautuneita tulkintoja ne rakentavat itsemurhasta. Oletan, että nämä elokuvat osallistuvat itsemurhan kesyttämiseen ja sen tabuluonteen rakentamiseen pikemmin kuin sen tabuaseman rikkomiseen.

Voisi siis sanoa, että tutkimustani ohjaa selvä teoreettinen viitekehys. Toisaalta voitaisiin myös kertoa tutkimusaiheeni löytäneen minut pikemmin kuin minun sen, koska innostuin näistä itsemurhan esittämiseen liittyvistä kysymyksistä aiempaa opinnäytettä tehdessäni.

Tutkimusta väitöskirjan ohessa ja kaksi tapausesimerkkiä

Vaikka yllä kuvailtu tutkimusasetelma vaikuttaa kuin taikaiskun kautta syntyneeltä, se on rajautunut lopulliseen muotoonsa vasta tutkimusprosessin edetessä eikä siten ole sisältänyt mitään ilmiselvää graduvaiheessa löytämistäni polttavista kysymyksistä huolimatta. Kun puhutaan tutkimusasetelman rakentamisesta, tutkimuskysymykset ovat aina riippuvaisia tutkimusaineistoista ja tutkimusaineistojen ja -metodien valinta aina sidoksissa siihen millaisia tutkimuskysymyksiä aineistolle esitetään, ja omani ovat vaihtuneet.

Tietynlainen tutkimuksellinen haahuilu onkin sallinut minun tarkastella väitöskirjani sivussa monenlaisia itseäni kiinnostaneita ilmiöitä. Itsemurhaelokuvien lisäksi olen tehnyt tapausesimerkkejä elokuvista Unfriended, The Moth Diaries ja Vanilla Sky, ja tarkastellut muun muassa Miley Cyruksen Video Music Awards -esiintymiseen liittynyttä kohua kesällä 2013, Image -lehden “Moomin of Finland” -skandaalia keväällä 2017, Dana Schutzin Open Casket -taideteoksen (2016) vastaanottoa kevään 2017 Whitney-biennaalissa, 13 Reasons Why -sarjaan liittynyttä kohua keväällä 2017, Game of Thrones -hahmo Hodorin kuolemaa seuranneita Hodor-ovikiilana -meemejä, lastenkulttuurisen DIY-liman YouTubevideoita, hyönteissyönnin mediaesityksiä ja suomalaisten poliittisten päättäjien kohtaamaa vihapuhetta osana laajempaa työryhmää.

Olen ohessa valinnut tarkempaan tarkasteluun sekä 13 Reasons Why -sarjan että Miley Cyrukseen liittyvän kohun. Aloitan 13 Reasons Why -sarjalla, joka on myös yksi väitöskirjaani sisällyttämistä tapausesimerkeistä.

13 Reasons Why -sarjaan liittynyt kohu 2017

img_1601-1

13 Reasons Why -Netflix-sarjan ensimmäiseen kauteen liittynyt kohu oli kiinnostava esimerkki väitöskirjaani liittyen, sillä siihen tartuttiin sellaisesta tartunnan pelosta käsin, joka on monella tapaa mielenkiintoinen itsemurhan tabuluonteisuuteen liittyen. Käsittelenkin sarjaa yhdessä neljästä väitöskirjaani sisällytetyistä artikkeleista ja kahdessa aiemmassa blogitekstissäni: tässä ja tässä.

Kyseessä on teinitytön itsemurhaa käsittelevä Netflix-sarja, jonka kolmessatoista jaksossa tarkastellaan sitä tapahtumaketjua, joka johtaa nuoren itsemurhaan. Sarja perustuu Jay Asherin kirjaan vuodelta 2013, ja sarjan julkaisun yhteydessä keväällä 2017 molemmat näistä joutuivat sensuurivaatimusten kohteeksi, joiden myötä nuorille suunnatun sarjan ikärajoja muutettiin ja jopa sarjasta keskustelemista pyrittiin rajoittamaan tietyissä englanninkielisissä kouluissa. Sisällöllisesti samankaltaisia elokuvia on julkaistu lukuisia, joten itseäni kiinnosti, mikä teki juuri tästä tapauksesta niin kiistanalaisen, että sitä ympäröinyt kohu rantautui jopa suomalaisiin otsikoihin.

  • Otin sarjan tarkasteluni kohteeksi kesällä 2017 kohun jo elettyä luonnollisen kaarensa läpi. Tutkimukseni koostui seuraavista osioista:
  • Sarjan analyysi, jonka myötä katsoin sarjan kokonaisuudessaan kaksi kertaa, tein kustakin jaksosta yleisluontoisen teema-analyysin ja valikoin erityistarkasteluun muutamia avainkohtauksia, jotka litteroin sekä dialogin että kuvakerronnan osalta ja joista tein kuvakaappauksia jatkoanalyysia varten.
  • Mediadiskurssien analyysi, jossa tarkastelun kohteena olivat erilaisissa sarjaan liittyvissä kirjoituksissa toistuvat käsitykset itsemurhasta ja itsemurhaa käsittelevistä elokuvista. Painotin erityisesti kriittisesti sarjaan suhtautuvia puheenvuoroja.

Tarkastelin mediatekstejä ja sarjaa suhteessa toisiinsa, ja myös kontekstualisoin sarjaa suhteessa siihen itsemurhaelokuviien kaanoniin, jota olin jo aiemmin tutkinut, sekä itsemurhaan, jonka kulttuurinen asema tabuna oli tutkimukseni ytimessä. Tekemiäni luentoja ohjasi yhtäältä kiinnostus sitä kohtaan, miksi niin monilta osin tavanomainen sarja aiheutti kohun, ja toisaalta itsemurhatartunnan käsitettä kohtaan. Perehdyin itsemurhatartuntaan liittyneeseen tieteelliseen keskusteluun ja käsitteen historiaan, ja koitin hahmotella sarjaan liittynyttä kohua tarkastelemalla, millaisia tekijöitä oli löydettävissä sarjasta itsestään ja mitä taas niistä erinäisistä mediumispesifeihin ja laajempiin kulttuurisiin konteksteista, joihin se asettui.

Kirjoitin tähän blogiini sarjasta esseistisen tekstin, jossa tarkastelin sarjaa suhteessa muuhun itsemurhaviihteeseen ja sitä kohdanneeseen ryöpytykseen, ja nostin esiin seikkoja, joissa se nähdäkseni puolsi paikkaansa tv-ruuduilla. Myöhemmin kirjoitin vielä tieteellisen artikkelin, jossa tarkastelin tarkemmin itsemurhatartunnan käsitettä tietynlaisena tabuhallinnan muotona. Valitsin vertailevaksi esimerkiksi The Moth Diaries -elokuvan, jonka kerronnassa tämä 13 Reasons Why -sarjan vastaanottoon vaikuttava itsemurhatartunta esiintyi paitsi vanhemmalta lapselle tarttuneessa itsemurhassa myös oivaltavan historiallisen esimerkin itsemurhatartunnan historialle tarjonneessa vampyyrimetaforassa.

Miley Cyrus Video Music Awards -gaalassa 2013

Miley Cyruksen Video Music Awards 2013 -gaalaesiintymiseen liittynyt kohu oli minusta kiinnostava monesta syystä. Ensinnäkin, Cyrus oli itselleni tuttu tapaus jo väitöskirjani alkuvaiheilta, jolloin hahmottelin laveammin seksuaalisuuteen ja kuolemaan liittyviä tabuja käsittelevää väitöskirjaa. Cyrus oli joutunut ensimmäisen skandaalinsa kohteeksi jo 15-vuotiaana esiintyessään Annie Leibovitzin ottamassa Vanity Fair -lehden kansikuvassa 2008 pelkkään lakanaan puettuna. Tapaus oli mielenkiintoinen tarkasteltaessa tabujen kytköstä kulttuurisiin kategorioihin — tässä hahmoteltaessa seksuaalisuuden tabujen kytköstä aikuisuuden ja lapsuuden välisiin rajanvetoihin. Samat motiivit tuntuivat toistuvan myös VMA-gaalan yhteydessä viisi vuotta myöhemmin. Olenkin monesti käsitellyt tapausta luennoillani, koska se on mielestäni vasrsin toimiva havainnollistus kulttuuristen tabujen ja visuaalisen kulttuurin kohujen välisestä suhteesta.

Vuoden 2013 kohussa oli kyse uudesta, aikuisemmasta imagosta, jonka avulla Hannah Montana -showssa suuren fanikunnan kerännyt ja Disneyn lapsitähtenä tunnettu 21-vuotias Cyrus pyrki murtautumaan musiikimarkkinoille. Cyrus lanseerasi uuden provokatiivisemman imagon uuden Bangerz-albuminsa julkaisun yhteydessä. Jo gaalaesitystä edeltänyt We Can’t Stop -single ja sen musiikkivideo saivat ristiriitaisen vastaanoton, ja elokuussa 2013 Cyrus twerkkasi VMA-gaalassa suurten yleisöjen kauhistukseksi latexbikineissä muovisella jättietusormella seksuaalisia eleitä tehden. Vanhemmat ja entiset fanit pahastuivat roolimallin huonosta käytöksestä, viihdemedian edustajat (toimittajat, kriitikot, bloggarit jne.) ilakoivat Cyruksen epäonnistuneen show:n kustannuksella ja rodullistetut yhteisöt kommentoivat (syystäkin) esitykseen sisältyneitä problemaattisia alistavia rakenteita.

Miley Cyrus twerkkaa myös taidehistorian klassikoita vasten seuraavassa Buzzfeedin humoristisessa jutussa: https://www.buzzfeed.com/jenlewis/miley-cyrus-twerks-on-famous-paintings

Artikkelissaan ”The Vexed History of Children and Sex” (2017) Beth Bailey nimittää lapsuuden ja aikuisuuden välisen rajan merkitsevän rajaa myös seksuaaliselle toimijuudelle, ja etenkin seksualisoivien katseiden alla kasvaville naisartisteille kyseessä on monesti hankala siirtymä. Cyrus ei suinkaan ole ensimmäinen lapsitähti, joka on joutunut kohun kohteeksi pyrkiessään siirtymään aseksuaaliseksi määritetystä lapsuudesta seksualisoidulle populaarimusiikin kentälle. Toki Cyrusin roisissa show’ssa oli monia muitakin kontroversiaalisia elementtejä, mitkä tekevät siitä itselleni sitäkin kiinnostavamman tapausesimerkin, kuten erilaisia “seksuaalisia performansseja” miehille ja naisille sallivat sukupuolinormit ja twerkkiin kytkeytyvät kulttuurisen appropriaation kysymykset.

Itseäni kiinnosti erityisesti Cyruksen lastenkulttuurisen aseman ja sukupuolinormien vaikutus häntä ympäröineisiin kohuihin. Tutkimusta tehdessäni tarkastelin seuraavia:

  • Millainen Cyruksen esiintyminen VMA-gaalassa oli visuaalisen kulttuurin tapauksena: millaisia elementtejä siinä oli puhtain silmin tarkasteltuna, ja millaisia elementtejä siitä nousi esiin kun esitystä tarkasteltiin joko teoreettisemmin orientoituneista lapsuuden perspektiivistä tai suhteessa sukupuolitettuihin seksuaalinormeihin.
  • Miten median edustajat uutisoivat Cyruksesta, ja miten toisaalta yleisöt reagoivat esiintymiseen sekä uutisten kommenttibokseissa että Twitterissä. Luin mediatekstejä ja esiintymistä sekä erillään että suhteessa toisiinsa, ja kiinnitin myös huomiota siihen, mitä esityksestä nousi esiin, kun sitä luettiin suhteessa mediateksteihin.

Tästä tapauksesta en ole ehtinyt kirjoittaa vielä, mutta kuten sanoin, olen käyttänyt sitä havainnollistavana esimerkkinä sitäkin useammin.

Olemme nyt saavuttaneet feikkiluentoni eli tämän blogitekstin lopun: tällaisia ovat minun näkökulmani ja tapani tehdä tutkimusta. Toivottavasti etenkin nämä kaksi tapausta avaavat kiinnostavia näkökulmia visuaalisen kulttuurin tutkimukseen ja taiteentutkimustaustan avaamiin tutkimusmahdollisuuksiin liittyen! Ja mikäli huomaat ajatusten tai kysymysten (esimerkiksi kirjallisuusluetteloon liittyen) heräävän, löydät yhteystietoni prezistä ja jostain päin tätä blogia!